Koronakaranteeni on kestänyt nyt kuukauden, eli kotikoulua ja töitä sulassa sovussa oman rakkaan perheen kanssa on harjoiteltu jo tovi. Tärkein asia arjessa jaksamisen kannalta on tilanteen hyväksyminen. Korona-tilanteeseen pätee sama sääntö kuin muutenkin elämässä, jos taistelet olemassa olevaa tilannetta vastaan, jota et itse kuitenkaan voi muuttaa, on oma olo ahdistunut. Kun puolestaan hyväksyy tilanteen, tekee sen mitä tehtävissä on ja etsii siitä hyvät puolet, helpottuu arki ja oma olo huomattavan paljon.
”Tärkein asia arjessa jaksamisen kannalta on tilanteen hyväksyminen.”
Selkeä työnjako helpottaa
Käytännön arjen sujumiseksi olemme jakaneet töiden ja kodinhoidon suhteen asiat siten, että isäntä tekee työt ja minä hoidan pääasiassa kotikoulun, ruokailun, lapset ja kodin. Viikonloppuja odotan kuin kuuta nousevaa, silloin ei sentään tarvitse kuin olla vain läsnä 24/7. On yllättävän helpottavaa kun läksyjen perään ei tarvitse katsoa pariin päivään. Arvatkaa kuinka paljon odotan kesälomaa?!
Välillä meinaa iskeä ahdistus, päivät ovat samanlaisia ja tuntuu, että omaa aikaa ja sitä kaivattua taukoa arjen keskellä ei ole tällä hetkellä ollenkaan. Arki on meillä hyvin täyteläistä ja eläväistä ilman koronaakin ja pienet hengähdyshetket arjen keskellä ovat äärettömän tärkeitä. Aamuisin, jos vain jaksan, nousen ennen muita, että saan edes muutaman minuutin istua vain rauhassa hiljaa. Iltaisin menen nukkumaan heti kun talo hiljenee. Pikkukakkonen on arjessa äidin odotettu lepohetki ennen iltapalaa ja iltapuuhia.
Ruutu- ja peliaikaa säännöstellään
Meidän perheen jo perinteiset peliperjantai ja leffalauantai antavat viikottain myös pienen hengähdyshetken jätkien ollessa pari kertaa viikossa sulassa sovussa, pelikoneen äärellä ja leffaa katsmassa. Jos lapset saisivat valita, he pelaisivat koko ajan, tottakai sulassa sovussa. Videopeleillä ja puhelimilla lapset toki saisi paikoilleen helposti, helppo ja nopea aivolobotomia, mutta niiden myötä tulee myös pidemmän päälle tappeluja, äksyilyä ja kunnon addiktio, elämä pyörii äkkiä vain pelihetkestä toiseen, joten sen helpotuksen hinta on lopulta kuitenkin liian suuri. Siispä meillä edelleen on aika tiukka ruutuaika ja itsekin yritän rajoittaa puhelinaikaani.
Läsnäolemisen taitoa harjoittelemassa
Uupumus ja ilo arjessa kulkevat käsi kädessä, rakkaus ja jätkien kähnäykset, nauru ja raivoisa riitely. Paljon mahtuu tunteiden kirjoa jokaiseen päivään. Harjoittelen hyväksyvää läsnäoloa, päivittäin, hetkittäin. Joka riidan aikana ja jokaisen maitolasin kaatuessa yritän vain hengittää ja hyväksyä läsnäolevan hetken. Harjoitella sitä, että osaisin elää vain hetkessä, hyväksyen, vastustamatta, rakastaen.
Lapsille meidän perheessä riittää onneksi seuraa ja leikkikavereita, vaikka toki meillä myös usein tapellaan. Koululaisten luokkakavereiden kanssa yhteydenpito on ollut tauolla ja välillä tunnen huonoa omaatuntoa siitä, mutta toisaalta, onneksi on omasta takaa seuraa. Kyllä ne varmasti ehtivät vielä muidenkin kavereiden kanssa leikkiä. Ja hyvin tämä korona-aika kyllä hioo lasten keskinäisiä välejä ja neuvottelutaitoja, sekä äidin hermoja, kuten jo mainitsinkin.
”Ukki on lukenut pikkupojille Skypen välityksellä satuja.”
Pojat ovat myös olleet yhteydessä isovanhempien kanssa, kun ukki ja mumma ovat soittaneet ja kyselleet kuulumisia ja tiedustelleet miten kouluhommat sujuvat. Nämä yhteydenotot ovat äärimmäisen tärkeitä ja arvokkaita pikkumiehille. Pikkujätkät ovat myös soittaneet mummalle ja ukille ja ukki on lukenut pikkupojille Skypen välityksellä satuja. Aika ihanaa, kun teknologia mahdollistaa tällaisen yhteydenpidon. Halutessaan myös Koronan aikana isovanhemmat voivat olla läsnä ja lähellä vaikka ovat maantieteellisesti etäällä.
Kaipausta ja ikävää
Ystävien merkitys tässä karanteenin keskellä on äärimmäisen tärkeä arjessa jaksamisen kannalta. Siskon kanssa soitellaan toisillemme tsemppipuheluita päivittäin, joskus useammankin kerran päivässä. Nauretaan meidän kakofonisille puheluille, joissa vuorotellen puhutaan (tai joskus huudetaan) omille lapsille ja yritetään saada joku oma ajatus tai lause loppuun. Yleensä puhelut loppuu sanoihin, no niin, nyt on pakko mennä selvittämään tuo riita tai saada tilanne rauhoittumaan, mutta mä soitan pian takaisin… Ja sitten soitellaan uudemman kerran kun ehditään ja muistetaan. Kavereiden kanssa oma yhteydenpito on hoitunut jo pitkään puhelimella, siis myös ennen tätä eristystä. Näin ruuhkavuosien arjessa aika on muutenkin niin kortilla, että ystäviä ehtii näkemään vain valitettavan harvoin, nyt ne vähätkin tapaamiset ovat vaihtuneet etälenkkeihin. Tänä korona-aikana olen kuitenkin huomannut, että kaipaan suuresti ystävien kanssa tapaamisia.
Kaikki on kuitenkin hyvin
Härdellin ja epätoivon keskellä kysyn usein, onko minulla kaikki nyt hyvin, vastaan itselleni joka kerran kyllä ja hengitän syvään. Ja kyllä minä joskus raivostunkin, huudan niin, että koko naapurustossa raikuu, koska aina ei vain jaksa, vaikka tahto onkin hyvä. ⠀
”On tärkeää oppia sanoittaman asioita ja puhua jo pienestä pitäen omista tunteistaan, avoimesti ja luottaen siihen, että kyllä rakkaus kestää raivoamisenkin.”
Hiomme kaikki toisiamme, raivoamme ja rakastamme koko sydämen kyllyydestä, pyydämme anteeksi ja keskustelemme, halaamme ja jatkamme jälleen elämän, rakastamisen ja puhumisen opettelemista. On tärkeää oppia sanoittaman asioita ja puhua jo pienestä pitäen omista tunteistaan, avoimesti ja luottaen siihen, että kyllä rakkaus kestää raivoamisenkin. Riidat sovitaan ja unohdetaan, niitä ei kanneta painolastina mukana huomiseen. Sovussa käymme joka ilta nukkumaan. Kiitollisina. ⠀
Pitkiä pyörälenkkejä, hiljaisia aamuhetkiä, viikonloppuna aamun piirretyt lapsilauma sylissä viltin alla, grilliherkkuja pihagrillistä, pihasaunan lempeät löylyt, kesämökistä haaveilua, leffoja lasten kanssa, herkkuja roppakaupalla ja joskus myös hiljentymistä, mitä ikinä se nyt tässä meidän kombinaatiossa edes tarkoittaa. Tällaista arki meillä nyt on. Ja se on hyvää juuri näin. ❤️
