Levollinen viikonloppu on takana ja jälleen innolla arjen pariin. 🤩 Joskin viikonloppu ei eroa tällä hetkellä arjesta muuten, paitsi silloin ei tarvitse stressata kotikoulusta. Sama rumba nimittäin jatkuu meillä 24/7, oli arki tai viikonloppu. Vanhempien korvat, pinna ja kestävyys ovat äärirajoilla. Tällä hetkellä vedetään vain tätä samaa päivästä toiseen murmelina, mutta ilman minkäänlaisia taukoja, korkeanpaikan hc-treenileiri!😁⠀
⠀
Äidin, kokin, leipurin, pyykkärin, siivoajan, järjestelijän, erotuomarin, välienselvittelijän, rauhanneuvottelijan, lohduttajan, silittäjän, vaimon ja ties minkä lisäksi olen nyt myös 1. luokan ja 2. luokan opettaja ja tarhantäti. ⠀
Etäkoulua ja pätkivää yhteyttä
Nyt on jälleen arki ja maanantai, uusi upea kouluviikko aluillaan. Yritän motivoida 2x ykkösluokkalaisia koulutehtävien pariin. Samaan aikaan opastan kakkoluokkalaista menemään Meetsiin kuuntelemaan ohjeita, katsomaan sitten jonkun jutun interwebistä, seuraavaksi vuorossa englanninkielisiä laululeikkejä. Yritän samalla pitää ekaluokkalaiset omien tehtävien parissa. Ei onnistu.
Yritetään kuunnella ekaluokkalaisten kanssa niiden Meetsiä, muilla oppilailla ovat mikit auki ja koko Meets on yhtä hälinää ja sekasotkua. Opettaja lukee rauhallisella ja sointuvan miellyttävällä äänellä jotain tarinaa ja yhteys pätkii, sanoista kuulee joka toisen ja tarinasta tulee mielenkiintoinen. Olisin halunnut kuulla tuon tarinan, olisi saanut edes hetken olla hiljaa ja rauhassa. Oma pinna on ihan katkeamispisteessä, miten ihmeessä voi selvitä kolmen kotikoulusta ja kahden tarhasta tervejärkisenä?! Sappi kiehuu, en vihaa mitään muuta niin paljon kuin näitä interweblaitteita ja pätkiviä yhteyksiä, jotka eivät toimi.
Pienet katsovat samaan aikaan ryhmähauta ja ekaluokkalaiset lähtevät lopulta omille teilleen. Suljen Meetsin ja laitan läppärin kiinni. Rupean hiljaa itkemään. Ekaluokkalaiset palaavat hiljaa pöydän ääreen. Ovat ihan hiljaa. Harvinaista. Jatketaan tehtävien tekoa. En jaksa enää edes raivota. Kiroan itsekseni opettajan epäselkeitä ohjeita, tai ehkäpä vain minä olen se, joka ei tajua näitä ohjeita. En jaksa selvitellä asioita ja etsiä oikeita tehtäväosioita jostain nettisivustolta kännykällä. Enhän mä näe enää edes koko kännykän ruudulta mitään, kaikki kun pitäisi suurentaa, mikä lie ikänäkö iskenyt tässä kaiken keskellä. Haluan isomman puhelinruudun, sellaisen, josta näkyy tihrustamatta.
Laitan lopulta ”hauskaa päivää, on vähän rankkaa, tsemppiä kaikille”-viestin 1D-luokan Whatsapp-ryhmään ja päätän yrittää selvitä poikien kouluhommista ihan omin neuvoin. Hengittelen syvään hetken aikaa ja toivon, että kuristava ote kurkusta helpottaa hetken päästä. Tehdään se mitä osataan. Luetaan Aapista ja tehdään tehtäviä, mennään pihalle välitunnille, joka venyy lopulta taas liikuntatunniksi. No, onhan se hyvä, että lapset on pihalla. Sen jälkeen katsotaan taas matikkaa pari sivua eteenpäin. Ja Yle Areenasta joku karhudokumentti. Ai niin, ja ne englanninkieliset laululeikit…
Kun ideaali särkyy
Kaupan päälle soppaa hämmentää kaksi leikki-ikäistä, jotka haluavat huomiota, leikkiseuraa ja keksivät mitä mielikuvituksellisimpia keinoja huomion saamiseksi. Mietin kauhuissani, että pienistä tulee varmaan ihan TV- ja peliaddikteja tämän kevään aikana. Ruutu on ainoa keino saada hieman työrauhaa isommille koululaisille. Leikkiminen toki olisi parasta, mutta rahkeet ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen, edes kahdella.
Tämän sirkuksen keskellä pitäisi keskittyä myös omiin töihin ja jos vastaan puhelimeen, pakka hajoaa. Tällä hetkellä ajatus töiden tekemisestä on kuin olisi lomalla. Hiljaa kadehdin isäntää, joka tekee meillä tällä hetkellä työt, minä hoidan lapset. Tämä on sovittu toki täysin sulassa sovussa, mutta silti vähän kadehdin aina kun Sami lähtee töihin, lomalle.
Suurperheen muonitus käy työstä
Huolehdin päivittäin seitsemälle hengelle viisi ateriaa, eli 35 annosta päivässä, viikossa se tekee 245 ruoka-annosta. Pyykkikone laulaa 2-3 kertaa päivässä ja imuri on miltei koko ajan kädessä. Samoin astianpesukone pesee 2-3 kertaa päivässä. Luojalle kiitos kodinkoneista!!! 🤩 Suunnittelin eilen illalla tehtävälistaa, se on jo hyvällä alulla. Osallistetaan poikiakin kotihommiin, ehkä niiden tulevat puolisot joskus siitä vielä kiittää.
⠀
Hieman hymyilytti kun Somessa joku kehotti näin korona-aikana keksimään jonkun uuden harrastuksen, tekemään rästihommat, keskittymään tulevaisuuden suunnitteluun ja muuhun itsensä kehittämiseen. Siis kun tätä aikaa nyt on ihan yllinkyllin ja ei tiedä mitä kaikkea tällä ylimääräisellä ajalla tekisi. Jepjep. Tässä ja nyt minä panostan hetkessä elämiseen, pinnan venyttämiseen ja arjessa selviämiseen, koska muuten en jaksa. Niin ihanaa kuin tämä perhe-elämä onkin, nyt mennään äärirajoilla. ⠀
Kyllä tästäkin selvitään
Joka iltahärdellin jälkeen, lasten tuhistessa rauhallista untaan, huokaan syvään ja hautaudun peiton alle reporankana. Rukoilen, että tänä yönä kaikki nukkuisivat yönsä rauhassa ja saisin itsekin nukkua. Olen kiitollinen, että meitä on kaksi, silitän puolisoani: ”Tästäkin päivästä selvittiin. Yhdessä me selviämme.”
⠀
Kaiken härdellin ja epätoivon keskellä olen samaan aikaan äärettömän kiitollinen, että meillä on toisemme, meillä on perhe ja elämää ympärillä. Meillä on ruokaa ja ihana koti, meillä on aikaa toisillemme. Tässä ja nyt meillä on kaikki hyvin. Yritän muistaa sen tänäänkin joka hetki. ❤️⠀
⠀
Iloa päivääsi!
Useimmiten kävelen yksin ja nautin vain hiljaisuudesta, se kun on meillä kotona melko harvinaista herkkua, toki joskus teen myös lenkin yhdessä kaverin kanssa etänä tai livenä. Teen lenkillä usein kiitollisuusharjoituksen, mietin mitä kaikkea ihanaa elämässäni on, mistä kaikesta olen kiitollinen. Kiitollisuusharjoituksen ansiosta päivä lähtee jo heti aamusta lähtien oikeille raiteille. Tänä korona-aikana arki on välillä melko raskasta, joten kiitollisuus on iso voimavara ja auttaa jaksamaan arjen keskellä. Aina löytyy asioita, joista voit olla kiitollinen, ne eivät tarvitse olla isoja, vaan ihan pienetkin jutut riittää.
